Avautumisväline

Kysymys kaikille: Jos saat selväsanaiset ohjeet toimia jotenkin niin onko niiden noudattaminen oikeasti vaikeaa?

Esimerkki: Älä kävele oikeaa polkua, tiput rotkoon.

Mitä sinä tekisit?

Esimerkki 2: Jos minuun halutaan ottaa yhteyttä asiasta X, niin toiveena on joko puhelin tai sähköposti eikä esim. IRC tai muu vastaava pikaviestijärjestelmä.

Mitä sinä tekisit? Jälkimmäinen ei ole oikeastaan edes esimerkki, vaan ote todellisesta elämästä. ONKO SE NIIN VITUN VAIKEAA? Anteeksi isot kirjaimet, mutta tänään paloi viimeinkin käämit. Ihmiset eivät vaan usko välillä yksinkertaisia ohjeita.

 "Kirjoita nimi siihen ylimmälle riville."

"Käytä käsineitä."

"Älä nuole metallitolppaa pakkasella."

Yksinkertaisimmat ohjeet on tarkoitettu selkeästi rikottaviksi. Ihminen taantuu viisivuotiaan tasolle, kun tulee nämä ohjeet esille. Itsellekin käy näin, valitettavasti. En siis ole täysin syytön, mutta olen askeleen edempänä kuin useimmat: tiedostan ongelman.

Vittu kun vituttaa. 

Tässä yksi päivä eräs kaveri teki huomion: En ole kirjoitellut blogiin. Siihen on ollut hyvä syy eli vitutuksen aiheiden puuttuminen. Tai ei oikeastaan se, vaan niiden tavanomaisuus aiempiin verrattuna. Ei ole jotenkin vain tuntunut hyvältä kirjoittaa mistään, mikä jokapäiväisessä elämässä ottaa pannuun, kun aiemmin oli taustalla isompia asioita. Nyt kuitenkin on mennyt hiukan pitempi aika ja voi taas alkaa miettimään asioita normaalimmalta kannalta.

 Ensimmäinen aihe tällä kertaa olkoon television ohjelmatarjonta. Se on suoraansanottuna perseestä. Omalaatuiset ja mieleenpainuvat sarjat huutavat poissaolollaan. On vain joko ison rahan jenkkituotantoja, joista paistaa läpi vain laskelmointi ja ennakolta-arvattavuus. Tai toisena vaihtoehtona on sitten vanhojen sarjojen uusinnat, joista ainoat mieleenpainuvat ja katsomisen arvoiset ovat Katuhaukka ja Ihmemies. Ja näin pääsiäisen alla ohjelmatarjonnan huonous vain korostuu, kun kauhotaan laarinpohjia. Vaihtoehtoina on kristillinen hapatus ja propaganda tai ylenmääräinen hömppä jolla pyritään tasapainottamaan luterilaisen perinteen mukaista synkää ja ahdistavaa kristillistä pyhää. Ei oikein mieltä lämmitä. Nytkin telkkarista tulee "dokumentti" Jeesuksen haudasta. Tarkoitus oli katsoa, mutta sitten nousee pintään oman teiniajan muistot ja kokemukset Suomen valtionkirkon (pthyi kun maistuu tuo sana pahalta) toiminnasta. Sitten vaan nousee viha pintaan.

Toinen aihe olkoon englantilainen jalkapallo. Se on vain perseestä. Piste. Jos perusteluja kaipaatte katsokaa sitä potkupalloa, jota saarivaltion hevosennaamat kutsuu jalkapalloksi. Sattuu pelkkä katsominen.

Eiköhän näillä pääse alkuun. Toivottavasti selviän pääsiäisestä. Pitänee pistää kokko pystyyn jotta paha pysyy poissa. Noidat ovat tervetulleita.

Sain töitä, joten elämä alkaa hiljalleen parantua normaaleille raiteilleen. Onneksi, koska jossain välissä masennus eteni siihen pisteeseen että yöllä ei tullut nukuttua ja päivällä oli muuten vain väsynyt.

 Muuttohommat vaihtui jakeluauton kuljettajaksi. Joka on parannus edelliseen. Huomattava parannus. Palkka on parempi ja minulla on Työvuorot. Hämmentävää, tiedän aina tasan tarkkaan kolme viikkoa kerrallaan miten minulla on töitä. Ja samalla myös sain viikonloput vapaaksi. Aina. Kerran aiemmin on ollut tälläinen työ.

Ei hyvää ettei huonoakin. Muutaman päivän nyt töissä ollut ja en ainakaan vielä ole tottunut aamuherätyksiin. Todella aikaisiin aamuherätyksiin, sillä työt alkaa pullan ja leivän jakamisella klo 05.45 joten ylös on noustava viimeistään 04.30. Tämä aamu oli eka vaikea. Ja tuskin viimeinen.

Kyllähän tää väsymys vituttaa, mutta tällä kertaa ei ole muuta vitutuksen aihetta. Mullon hitto töitä!  

 Twin Peaks on edelleen Lynchin aivomasturbaatiota, jossa se osoittelee ihmisiä sormella ja mölisee epämääräisyyksiä. Voi vain kuvitella, kun hän kotona istuu nojatuolissa tupakkatakki päällä ja huutelee: "Ettepä tajua, hähä!" Minua ei haittaa se, että katsojalle aiheutetaan "Mitä vittua?"-olotiloja sarjan tai elokuvan aikana, mutta ne langat olisi hyvä paketoida lopuksi, ei välttämättä siististi mutta jonkinlainen lopputulos olisi hyvä saada. Ahdistava tunne jäädä roikkumaan tyhjän päälle, varsinkin kun olen Lynchin kohdalla sataprosenttisen varma ettei kyseine hyypiö tajua itsekään mitä tai miksi tapahtuu. Kikattelee varmaan tälläkin hetkellä kotonaan, kun tyhmät lapioi sille rahaa. Ja kikattelee sitten vähän lisää.

Muista huijareista täytyy ottaa puheeksi taikurit. Minä vihaan taikureita. Oikeasti. Varsinkin näitä isoja "illusionisteja" kuten Criss Angel ja David Copperfield. Lähtökohtana on katsojan kusettaminen. Tämä on täsmälleen sama lähtökohta, kuin jokaikisellä nettihuijarilla ja Mustanmäen torin myyjällä: hyötyä ihmisten hyväuskoisuudesta. Onko tuo sitten terve lähtökohta viihteelle? Palataksemme takaisin herra D. Lynchiin, niin samalla linjalla ollaan. Jokatapauksessa kaikilla edellä mainituilla lähtökohtana on, että ihminen on lapsenmielinen hölmö ja sen ajatusmaailmalla ja hyväuskoisuudella voidaan leikkiä miten halutaan. Illuusioissakin puolet asioista peitellään pelilaseilla, värivaloilla ja savukoneilla. HItto jos noita haluaa nähdä niin menen diskoon. Ja en halua nähdä noita.

No ihminen on kieltämättä hyväuskoinen ääliö, mutta onko sitä pakko alleviivata? Ja vielä pyytää siitä rahaa? Ei minua haittaa, että saa tai pitää ajatella kun katsoo elokuvaa tai TV-sarjaa, mutta huijaamista minä en siedä.

Aiemmin puhuin jo sitiä, kuinka tuntuu ettei ihmiset arvosta tai että tuntee itsensä taitamattomaksi ja huonoksi. Tänään taas oli näitä hetkiä. Tällä hetkellä peruspessimistikin voi pistää jalkaansa ovenrakoon, mutta asiasta ei pääse mihinkään. Homma kertyi vähän hiljalleen.

Tällä hetkellä on vaikea pukea sanoiksi tuntemuksia. Yritän ja ei eteneä. Tulee ulos vain sekavaa mongerrusta. Tai siis tekstiä. Moni tietää että olen ollut mukana lukuisissa erilaisissa tapahtumissa ja ties missä kissanristiäisissä. Tehnyt paljon omalla ajalla ja aiemmin siitä on tullut jopa hyvä mieli, jos edes jollakin on hauskaa. Tässä viime aikoina on vain pohtinut asioita ja tullut siihen tulokseen, että en ole saanut KERTAAKAAN kiitosta keneltäkään. Mistään. Siis oikeasti kiitosta. Kukaan ei ole tullut sanomaan sitä suoraan minulle. Asiaa ei auta, että matkalla on ollut henkilöitä, jotka ovat ottaneet kunnian minun tekemästä työstä.

Takarivistä varmaan jo huudellaan, että miksi et sano mitään itse. Johtuu luultavasti luonteesta. Minusta ei pitäisi olla itse kehumassa omia töitään, jos tietää tehneensä ne hyvin. Kusipäiset omien henkselien paukuttelijat ottaa minua itseä ainakin päähän. Joskus tekee mieli noissa tapauksissa ratkaista asia sen matalimman aidan kautta, eli väkivallalla. Mutta siinä ei tee kenellekään hyvää. 

Joskus sitä oikeasti kaipaisi vain sen helvetin kiitoksen, että jaksaa jatkaa. 

Välillä sitä on olo ettei osaa yhtään mitään. Tässä kävin työhaastattelussa ja oikeasti kuvittelin sen menneen niin hyvin että homma olisi selvä. Paskat. Tai kun olisi edes tuosta varma. TÄllä hetkellä kalvaa epävarmuus, koska eivät ilmoitelleet edes ettei pääse hommiin, kuten lupasivat.

 Olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt osa-aikaisia hommia kohta kolme vuotta. Paria hommaa tässä on ehtinyt tekemään, viime talvena teatterilla avustajana ja syksyn muuttohommissa, mutta mitään pysyvämpää ei ole ollut tarjolla mistään. Aiemmassa postauksessa kerroin olevani tuntihommissa muuttofirmassa, mutta homma kuivui nyt vähän kasaan. Työkutsuja ei ole kuulunut. Itsellä ei ole mitään älyä miksi näin kävi. Tähän kun lisätään umpikujaan päättyneet työhaastattelut ja viime vuosina kirjaimellisesti sadat lähetetyt työhakemukset niin homma ei oikein etene. Kaikenlaiset peikot nousevat esiin, sitä alkaa kuvittelemaan olevansa turha ja tarpeeton. Tällä hetkellä olo on oikeasti tuollainen. Tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta taloudellisen tilanteen osalta. Vituttaa ja masentaa.

Asiaa varmaan auttaisi valmistuminen, mutta persaukisuus ei oikein motivoi tuohonkaan. Sitä vaan istuu apaattisena tuijotellen eteenpäin. Tai kirjoittelee asioista blogiin. Avautumisväline tosiaan. Tällä hetkellä tarpeeseen, kun mikään ei oikein nappaa.

Vittu sanon vielä kerran. 

Autoilijat on itsekeskeisiä kusipäitä. Liikenneturvan mainos kertoo jo kaike: "Minäpä tästä pujahdan" ja "Oho, tais olla vanhat vihreät". Minä-asenne kukoistaa ja omakohtaisesti sen sai taas kokea eilen ajaessani etelään Viitostietä Savon puolella. Keli oli surke, lunta tuli sakeasti, joten näkyvyys oli kehnon ja surkean välimaastossa. Lisäksi lauha sää oli saanut aikaan sen että tien pinta muistutti lähinnä luistinrataa. Kiva ajella tyhjällä, takavetoisella pakettiautolla. Kiire ei onneksi ollut. Paitsi muutamalla muulla.

Itsemurhan tai kanssaeläjien tappamiseen luulisi olevan helpomiakin keinoja, kuin ostaa iso, kallis eurooppalainen auto. Tällä kertaa kyseessä oli vielä ranskalaista alkuperää oleva laitos. Ratissa kirjaimellisesti pukupelle. Mistä sitten tiedän että oli pukupelle? Se meni ohi. Toisella yrityksellä. Ekalla kertaa se huomasi vastaantulevan rekan ja meni takaisin taakse. Kerkesi olla rinnalla kuitenkin hyvän aikaa. Bonuksena kännykkä kourassa.

Mikä helvetti siinä oikein on? Hetken teki mieli antaa olla ja pistää kaasua, kun yritti toisen kerran ohi. Lopulta sitä kuutioi asiat siten, että ei siinä maantiekiusaamisella aja kenenkään etua. Ei edes omaa, korkeintaan saa hetkellisen hyvänolontunteen. Joka katkeaa ambulanssin pillien huutoon tai pahimmillaan kulmään kaappiin sairaalan kellarissa.

Suomalaiset eivät osaa ajaa autoa. Piste. Liian vähän liikennettä, joten kuvitellaan että voidaan tehdä mitä tykätään. "Toi rekkahan on tosi kaukana, tästä kerkee ohi". Perkele sanon minä. Ja noita hulluja tuntuu olevan enemmän liikkeellä mitä paskempi keli. Niitä ei hidasta lumi- tai vesisade, sumu, muu liikenne tai edes omat lapset takapenkillä. Välillä sitä oikein kihisee raivosta, onpa joskus käynyt mielessä että lähen jälestämään noita ääliöitä ja menen perässä kun pitävät taukoa. Ja käyn vetämässä turpiin. Pistäs pystyyn oikein kunnon lättykestit. Voi siinä insinöörillä Volvon ratissa olla ihmettelemistä, kun pakettiautosta tulee isohko, kalju kaveri, sanoo perkele ja vetää päin näköä. Mutta tuskin se oppisi.

Kaikki lähtee liikkeelle monesti pienestä valkoisesta valheesta. Tahallaan tai tahtomattaan joko jättää kertomatta yksityiskohtia tai kaunistelee niitä. Uskoo että niistä selviää tai ne eivät tule enää vastaan. Hiljalleen niitä kertyy ja saa miettiä miten hitossa tästäkin selviää. Ajan kanssa on kaksi vaihtoehtoa: Joko jatkaa tai sitten antaa olla. Itseäkään en voi sanoa täysin syyttömäksi, rehellisesti eläminen on helvetin vaikeaa. Nykyään on jo niin kyyninen että sama sanoa asiat niinkuin ne on, kiertely ja pienet valkoiset valheet käy vaivalloiseksi. Toisaalta voi sanoa että olen oppinut valikoivaksi, valehtelen kun se minusta ei voi tehdä mitään pahaa muille. Jos muutkin, niin miksi en minä? Voin vaikuttaa ihmisistä nyt kusipäältä, mutta miettikääpä itsekin oletteko aivan syyttömiä tähän? Vaikuttimet voi olla monenlaiset: Oman egon pönkitys, kuva jonka antaa ulkopuolisille tai yksinkertaisesti kaikkien elämän helpottaminen. Itsellä noi ovat tulleet vastaan yksin ja erikseen kun alkaa pitemmälle miettimään. Kukapa ei joskus onnistuessaan paukuttele henkseleitään ja pyri näyttämään paremmalta. Ja toisaalta jos menee päin vittua, niin sitä peitellään. Mihinpä riikinkukko sulistaan pääsee. Ja paskaa se on vaikka voissa paistas. Sananlaskut on hienoja.

 Tänään minulle valehdeltiin päin naamaa pitkästä aikaa. Mehevä, paksu, haiseva ja sykkivä emävale. Noista pääsee harvoin osalliseksi. Sitten kun se tulee, niin se kans tuntuu. Epätoivo, itsesyyllistäminen ja lopulta armoton vitutus ovat ensimmäiset mieleen tulevat tunteet kun näin tapahtuu. Vaikea arvioida miten tässäkin tilanteessa tulisi toimia, kun viime kerrasta on sen verran aikaa. Toisaalta tuskin sen parempia neuvoja osaisin itselleni antaa. Pure hammasta ja kestä tai puhu suu puhtaaksi on kai ne kaksi vaihtoehtoa.

 Jotta tämä ei menisi pelkästään maailman pahuuden itkemiseksi, niin katokaapa tätä.

 Auttaa aina. Hähä!

Joskus olen pohtinut ihmisten käyttäytymistä ja sitä mikä niitä ajaa eteenpäin. Tyhmyys, joka pikemminkin on ajattelemattomuutta, on varmaan suurin syy miksi tätä tapahtuu. Moni asia tässäkin maailmassa olisi paljon paremmin, jos ihmiset miettisivät asioita kaksi kertaa ennenkuin päättävät lähteä tekemään päättömyyksiä.

Yksinkertaisimmillaan tälläinen perustavalanlaatuinen typeryys näkyi tänään liikennevaloissa. Tilastojen valossa Oulussa ajetaan autolla päin punaisia enemmän kuin missään muualla Suomessa. Jokatapauksessa pyöräillessäni takaisin kaupasta, jos olisin lähtenyt ylittämään katua kevyen liikenteen valojen mukaan olisin varmasti lentänyt komeassa kaaressa ojan puolelle. Tälläkin kertaa mietin onko se niin helvetin vaikeaa painaa sitä jarrua aikaisemmin tai edes yrittää tarkkailla liikennevaloja.

Tätä ajattelemattomuudesta johtuvaa tyhmyyden kitkemistä olen miettinyt parikin kertaa. Yksi vaihtoehto olisi maanlaajuinen mainoskampanja, jonka päätähtenä olisin minä. Mulkoilisin siinä vihaisena kädet puuskassa ja tekstinä olisi yksinkertaisesti "Ajattele! Perkele!". Tätä tultaisiin näkemään bussipysäkeillä, mainostauluissa ja kahdella suurella mainoskanavalla televisiossa. Vaikea sanoa olisiko tuolla vaikutusta, ainakaan sen hintaan nähden, mutta olisi se ainakin pirun tyylikäs.

Olisi mielenkiintoista myös kuulla muiltakin ihmisten tyhmyyden aiheuttamasta vitutuksesta. Tätä voisi käyttää sitten vaikka sosiologisen tutkimuksen kohteena. Onko olemassa oikeasti tyhmiä ihmisiä vaiko ovatko kaikki tuohon ryhmään kuuluvat ihmiset vain tyhmiä ja typeriä oman ajattelemattomuutensa takia? Ainakin itse koin aikoinaan noin 21-vuotiaana  elämyksen, joka on helpottanut elämää. Opin pitämään turpani välillä kiinni. Tai ainakin joskus. Helpompaa monin tavoin, kun jos on sanottavaa niin se on oikeata asiaakin. Muita vituttaa vähemmän ja itselläkin henkinen krapula vähentynyt huomattavasti.

Joskus vituttaa. Joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Tätä avautumisvälinettä olen pohtinut jo pitkään ja päätin nyt, kun ihmiskunta tuntuu keskimäärin kuvottavalta ajatukselta, laittaa koko homman käyntiin. Tervetulon Markun maailmaan.

Jotta asia ei jäisi pelkästään alkukommentoinniksi ja asiaan ei koskaan palata, niin lähdetään siitä mikä tänään aiheutti vitutusta. Mummot ja kerrostalojen hissit. Teen tuntihommia paikallisessa kuljetus- ja muuttofirmassa. Roudaan siis vieraiden ihmisten kamoja ympäri maata. Tänään minä, kärräämäni kirjahylly, hissi ja mummo joutuivat suorakulmaiselle törmäyskurssille. Kliseisesti ajateltuna ihmisillä tuntuu aina olevan kiire. Ja etenkin mummot tuntuvat olevan se kiireisin porukka. Eläkepäiviä kai on niin vähän, että niistä pitää ehtiä nauttia. Asia kuitenkin toimi siis siten, että yritin sulloa kirjahyllyä hissiin, viereen tulee mummo, jolta kysyn ystävällisesti että voinko olla avuksi. "Et enää, piti kiivetä elas portaita, kun varasit hissin. Pitäs muitakin ajatella." Niin pitäis. Tällä kertaa en sanonut mitään, koska päivä oli jo loppusuoralla ja kiinnostus oli lähinnä kotiinpääsyssä eikä mummojen kanssa taistelussa.

 Nuorena ihmisenä ei saisi kritisoida vanhuksia. Ja muuttohommissa olen oppinut että niissä on vähiten kritisoitavaa. Seitsemänkymppinen vaari on useimmiten hanakampi tarttumaan sohvasta kiinni auttaakseen, vaikka maksaakin samasta palvelusta firmalle, kuin pari-kolmikymppinen insinööri. Kuitenkin tällä kertaa, kun siinä hissin edessä seison ja katselin kuinka mummon suu käy kuin myllym rattaat, niin en keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Nyt jälkeenpäin on moniakin asioita mielessä, joita voisi sanoa, mutta varmaan parempi jättää väliin. Homma ydin kuitenkin on se, että yksi ainoa ihminen ehti tuntia ennen kuin saattoi laittaa varikolla hanskat naulaan aiheutti olon, että siihen mennessä kohtuullisen hyvin ja ilman suurempia mokia mennyt päivä oli nyt vain masennuksen lähtökohta. Tunne on vähän kuin alkais upota suohon helteisenä kesäpäivänä. Ensin se tuntuu paarmojen, sääskien ja hiertävien kumisaappaiden jälkeen mukavan viileältä, mikäs siinä viileässä vedessä kelliessä auringon paistaessa. Hetken kuluttua huomaat kuitenkin ettei asia olekaan aivan niin ja alkaa joko paniikinomaisesti räpiköimään ja uppoaa vain enemmän. Tai sitten vain ottaa ja jurottaa siinä saaden koko paskan niskaan.

Pientä hupia aiheutti kuitenkin samaisen talon pihaan, johon tavaraa roudasin, parkeerattu huoltoajossa ollut Mersu. Siististi pihan reunassa eikä kenenkään tiellä. Talossa siis on vain parkkihalli, johon vain asukkailla on saiaa. Sen vieressä oli mummo, toinen tällä kertaa, joka huusi naama tulipunaisena huoltomiehelle, että se ei ole oikea paikka parkkeerata autoa. Minua ja työkaveria alkoi tämä käytös huvittamaan. Samoin huoltomiestä, kun tämä ajoi meidän ohi. Suosta päästiin pikkaisen ylös.

Ensi kerralla sitten jotain aivan muuta.